Patikointiretken toinen päivä

Heräsimme aamulla vähän ennen kello kahdeksan. Vastoin netistä kaivettuja ennakkotietoja tupa oli lämmin eikä vedontunnetta sisällä ollut vaikka yöllä oli jonkun verran pakkasta. Yön aikana lähes kaikki edellisenä iltana aamupalalle varatut vedet tuli juotua. Kiitos iltapalaksi syömiemme suolaisten makkaroiden. Tämän tuvan ainoita miinuspuolia on se, ettei vettä löydy lähistöltä ollenkaan.

Päätimmekin, että syömme vain pari leipää ja laskeudumme Jääkärituvan laavulle nauttimaan varsinaisen aamupalan. Siellä olisi raikasta lähdevettä tarjolla. Tämä ei haitannut, koska laavu on matkan varrella. Yritimme edellisenä iltana löytää vanhaan karttaan merkittyä reittiä Keski-Penikan päältä suoraan Lautiosaari – Puukkokumpu -hiihtoreitin varteen. Tämä olis lyhentänyt toisen päivän matkaa neljällä kilometrillä.

Yön pakkasten kuuraannuttamat kivet vähän epäilytti aluksi, mutta yllättävän vähän kuuran peittämät kivet luistivat. Näkymät Keski-Penikan päältä upeat.

Tässä viimeiset jäähyväiset Kivalon autiotuvalle. Vaikka kivet olivat liukkaampia kuin edellisenä iltana tullessa, pirunpellon ylitys kesti paljon vähemmän aikaa. Taisimme olla jo aika väsyneitä tuvalle tullessa.

Päätimme kulkea Jääkärikämpän laavulle samaa reittiä mitä tulimmekin eli kävelimme vanhaa laskettelurinnettä alas. Nopeammin ja helpommin olisi päässyt kiertämällä tietä pitkin.

Jääkärikämpän laavulla täydensimme vesipullot ja keitimme aamupuurot ja -kahvit.

Jääkärikämpältä matka jatkui tietä pitkin takaisin Lautiosaari – Puukkokumpu -hiihtoreitille.

Jonkun aikaa reitti kulki metsäautotietä pitkin. Kulkeminen oli helppoa ja nopeaa. Jopa niin nopeaa, että putosimme kärryiltä karttaa seuratessamme. Onneksi reitti oli merkitty, koska mustavalkoisesta netistä tulostetusta kartasta ilman tietoa mittakaavasta oli hankala seurata missä mennään.

Muistaakseni tätä suotakaan emme tunnistaneet tulostetusta kartasta. Yllätyksenä tuli metsän siimeksestä polulle kavunnut lintumetsällä ollut mies, jolla ei myöskään ollut karttaa ja kaiken lisäksi kysyi meiltä onko kulkemamme tie hiihtoreitti.

Hiihtoreitin pohja kulki todella näyttävien pirunpeltojen sekä kallioiden välissä. Luultavasti näitäkään maisemia ei suksien päällä liikkuessa huomaa.

Varsinainen latupohja hävisi monesti eikä aina polkuakaan erottanut kanervikon seasta. Reitti on kuitenkin hyvin merkitty oranssein täplin puihin.

Kaltiolammen autiotupa tuli yllättäen. Tosin vastaan tepastellut suomenpystykorva antoi ymmärtää, että saatamme olla lähellä taukopaikkaa. Niinhän siinä kävikin ja paikalla oli pari lintumetsästäjää, jotka sytyttelivät meille nuotion valmiiksi.

Nuotiolla metsästäjät kertoivat tapahtumasta viikkoa aiemmin, mikä oli tapahtunut Keski-Penikan juurella sijaitsevalla suolla. He olivat olleet koiran kanssa liikkeellä, kun yhtä äkkiä koira oli lähtenyt 50 metrin päässä sijaitsevan mättään taakse ja ajanut sieltä karhun karkuun. Arvelivat etteivät olisi koko otusta huomanneet, jos koiraa ei olisi ollut mukana. Se on kyllä hauskaa, kun aina metsässä paikallisia tavatessa paikasta riippumatta juttu kääntyy karhuihin ennemmin tai myöhemmin 🙂

Kaltiolammen tupa tuli pikaisesti katsastettua. Tupa ei ollut lähellekään niin huonossa kunnossa kuin on nettitietojen perusteella saanut kuvan. Kosteusvaurioita tuvassa on, mutta tupa on mielestäni aivan yövyttävässä kunnossa. Ihmetyttää kyllä miksi tupa on niin alas rakennettu.

Kaltiolammen tuvalta aloimme laskeutumaan kohti Kurkiojan laavua. Reitti kulkee pirunpeltojen läpi ja on aika haastava näin kesällä. Kaltiolammen tuvalla pidetty pieni levähdystauko onkin paikallaan ennen tätä osuutta.

Kurkiojan laavu

Kurkiojanlaavulla oli käynyt meitä hieman aiemmin hirviporukka, jonka Kaltiolammella tapaamamme metsästäjät olivat nähneet. Olisi ollut mukava näidenkin kanssa pari sanaa vaihtaa.

Jatkoimme tuvalta muutaman sata metriä ja erehdyimme metsäautourasta ja kävelimme tosi märkää suota pitkin. Päätimme nousta vähän ylemmäksi vaaroille, jotta voisimme kävellä vähän kuivemmalla pohjalla. Tämän johdosta jouduimme ulos tulostamiltamme kartoilta. Vaikka olen muutaman kerran alueella liikkunut niin kieltämättä hieman hukkaan jouduimme. Tämän lisäksi välipalat tai muut naposteltavat olivat lopussa. Energiat alkoivat käymään vähiin ja pientä tupinaa alkoi tulemaan suusta. Helkkusenoja ja sitä pitkin kulkeva polku kuitenkin löytyi ja kaikki hyvin. Ainoastaan läpimärät kengät harmittivat kovasti.

Helkkusenojan laavu

Harmiksemme emme täydentäneet vesipullojamme Kurkiojalla. Olen jostakin lukenut myöhemmin, että ojan vesi olisi lähdeperäistä ja siksi parempaa kuin vesi, jota otimme Helkkusenojasta laavun lähettyviltä. Matkan loppuvaiheilla riskillä joimme vettä sellaisenaan ojasta janoomme. Tässä vaiheessa alkoi väsymys muutenkin painamaan. Ei tuosta mahanpuruja tullut vaikka vähän suolle vesi maistui.

Tämä suo on aivan lähellä Kivalon tietä ja soittelimme jo kyydin tien varteen. Jo kyytiä tien vieressä odotellessa tuli kerrattua mitä seuraavan kerran tehdään toisin.

Ensinnäkin jotain pientä välipalaa pitää muistaa ottaa mukaan taskuun. Tulostetut mustavalkoiset kartat ei sovellu kovin hyvin maastossa suunnistamiseen. Hieman kastuneina niistä on lähes mahdotonta erottaa tiet, korkeuskäyrät ja ojat. Tämä antoi kimmokkeen ostaa halpa GPS-paikannin, mistä on ollut myöhemmin apua varsinkin hiihtoretkillä.

Toisekseen Lautiosaari – Puukkokumpu -hiihtoreitti on turhan märkä, ainakin näin loppusyksystä, kuljettavaksi vaelluskengillä. Kumisaappaat olisi huomattavasti parempi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on tietysti kulkea ylempänä vaaroilla, kuten loppumatkasta yritettiin, mutta se vaatii paikallistietämystä tai kunnollisen kartan.